Ajattelin tällä kertaa hieman valottaa enemmän omaa taustaani ja sitä, kuinka päädyin laulajaksi sekä laululliseen häpeään erikoistuneeksi laulupedagogiksi.
Lapsuuteeni kuului isona osana musiikki, sillä äitini oli musiikinopettaja. Sisarukseni ja minä soitimme kaikki jotain instrumenttia, minä poikkihuilua ja sivuaineena pianoa. Pidin myös laulamisesta kovasti ja lauloin sekä peruskoulussa että lukiossa koulun kuorossa. Vielä silloin minua ei hävettänyt laulaa enkä jännittänyt sen suuremmin esiintymisiä. Koulun laulukokeissakaan minua ei ahdistanut laulaa toisten kuullen. Ala-asteella jopa uusin kerran luokan edessä pidettävän laulukokeen, koska olisin perfektionistina halunnut numeroksi kympin 9 ½ sijaan. Ei onnistunut, vaikka keksin uudet sanat esittämääni lauluun. Opettaja oli sitä mieltä, että kukaan ei laula kympin arvoisesti.
Lukiossa innostuin aloittamaan laulutunnit. Laulunopettajani oli mukava ja meillä oli hyvä kontakti persoonatasolla. Valitettavasti teknisellä puolella emme kuitenkaan löytäneet samanlaista yhteisymmärrystä ja äänessäni alkoikin ilmetä erinäisiä teknisiä ongelmia. Kurkkua alkoi kuristaa ja ääneni pieneni laulutuntien myötä. Ennen niin yksinkertainen asia alkoi tuntua monimutkaiselta ja vaikealta. Yritin muistaa kaikki opettajani ohjeet ja pyrin epätoivoisesti toteuttamaan niitä. Mitä enemmän yritin, sitä huonompaan suuntaan juttu meni. Ääni ja keho menivät lukkoon.
Oma ääni alkoi tämän myötä hävettää yhä enemmän ja enemmän. Häpeä kasvoi
entisestään hakiessani eri musiikkioppilaitoksiin laulua opiskelemaan. Joskus pääsin varasijalle xx, mutta muutaman kerran minut jopa hylättiin pääsykokeissa. En siis ollut lautakunnan mukaan kelvollinen opiskelemaan laulua ollenkaan. Koin olevani totaalisen lahjaton. Siitä huolimatta halu laulaa säilyi, vaikka lähdinkin yliopistoon opiskelemaan etnologiatieteitä (en muuten päässyt heti yliopistoonkaan opiskelemaan, joka sekin lisäsi omalta osalta häpeää ja tunnetta siitä, että olen täysi luuseri). Nöyryyttävin muisto niiltä ajoilta kuitenkin oli naapurin hissiin jättämä nimetön lappu, jossa hän haukkui kuinka kamalalta ääneni kuulosti: ”…kuulostaa aivan kuin kissaa raiskattaisiin!” Valmiiksi itseään häpeävälle tämä oli totaalinen isku vasten kasvoja.
Kaikesta häpeästä ja laulullisista lukoista huolimatta kävin kuitenkin silloin tällöin yksityistunneilla eri opettajilla yrittäen löytää omaa ääntäni. Sisälläni oli haave edelleen päästä opiskelemaan laulua, vaikka en sitä kehdannutkaan sanoa kenellekään ääneen. Erään kesäisen laulukurssin myötä ääneni alkoi löytyä uudella tavalla ja toivonkipinä laulun suhteen palasi. Kurssin opettaja asui kuitenkin kaukana silloisesta opiskelukaupungistani, joten hän suositteli minulle opettajaksi lähempänä asuvaa omaa oppilastaan, Maria Svania. Näin jälkikäteen olen välillä ihmetellyt sitä, miten ihmeessä Maria kuuli potentiaalin niin tukkoisen äänen alta, mutta niin kuitenkin kävi. Hän kannusti minua hakeutumaan lauluopintoihin. Hän auttoi minut tielle ääneni vapauttamisessa, jonka ansiosta päädyin opiskelemaan Keski-Pohjanmaan Konservatorioon laulua. Maria oli myös siinä mielessä merkityksellinen ihminen, että hän oli ensimmäinen ulkopuolinen, joka uskoi mahdollisuuksiini. Hän valoi minuun kipeästi kaipaamaani luottamusta.
Ammattiopinnot aukaisivat mahdollisuuksia mahtaviin projekteihin West Coast Kokkola Operassa ja Kokkolan kaupunginteatterissa. Koin mahtavana ja myös vapauttavana päästä tekemään lavalle yhdessä muiden kanssa. Roolin myötä pystyin laittamaan itseni taka-alalle ja sen myötä myös häpeä lievittyi.
Kaiken kaikkiaan matkani laulajaksi on ollut antoisa, tuskaisa, avaava, kasvattava ja kaikkea mahdollista siltä väliltä, jota on myös sävyttänyt viha-rakkaussuhde omaan ääneeni. Ennen kaikkea se on ollut kasvunmatka itseeni, itsemyötätunnon löytämistä ja oman haavoittuvuuden kohtaamista. Laulun avulla löysin tieni sellaisiin kipukohtiin itsessäni, jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta.
Tästä kaikesta olen oppinut myös sen, että jokin toiselle hyvä ei välttämättä ole itselle hyvä. Kilttinä ja tunnollisena syytin itseäni ja etsin vikaa itsestäni silloin kun asiat eivät ensimmäisen opettajan kanssa toimineet. Kesti pitkään tajuta, että nämä asiat ovat monen tekijän summa. Häpeävä ja huonon itsetunnon omaava ihminen etsii helposti yksinkertaista selitystä monimutkaiselle asialle ja hakee syytä itsestään, vaikkei asia olisikaan näin. Olen oppinut tätä myötä myös kuulostelemaan sitä, mikä on minulle hyväksi, asiasta riippumatta. Se on isoin asia, mitä ääneni on minulle opettanut.