Saara Aalto on ollut paljon tapetilla erityisesti nyt X-Factor -kilpailuihin osallistumisensa vuoksi. Yleinen suhtautuminen Suomessa on hiljalleen muuttunut kylmän pessimistisestä ”Mitä se nyt oikein taas yrittää” positiivisempaan ”Kyllähän se hyvin vetää”! Nyt Saara Aaltoa on alettu kannustaa ihan eri tavalla. Nyt hän on maailmalla edustamassa Suomea. Itse kuitenkin koen, että vaikka Aalto olisi tippunut kisasta jo alkuvaiheessa, jo itse kilpailuun lähteminen ja siihen pääseminen on ollut saavutus ja kertoo suuresta rohkeudesta.
Miksi ”yrittäminen” on niin suuri kirosana Suomessa? Etsiessäni kirjaani aineistoa netistä viime kesänä törmäsin haastatteluun, jossa Aalto avautui koulukiusaamisesta. Samaa teemaa käytiin läpi Ylen uudessa radiohaastattelussa. Saara Aallon kokemus oli, että häntä kiusattiin onnellisuudesta, innokkuudesta ja iloisuudesta. Myös kateus vaikutti hänen mukaansa asiaan, mutta se on ollut jotenkin kiellettyä tuoda esille.
Itse lisäisin listaan vielä yhden sanan: häntä kiusattiin lahjakkuutensa vuoksi. Luokalta toiselle hyppäämiseen ei riitä innokkuus. Miksi Suomessa on tabu sanoa ääneen olevansa lahjakas? Sehän tarkoittaisi, että puhuja kehuu itseään ja automaattisesti oletetaan, että kusi on noussut päähän. Mikäli Saara olisi sanonut, että hän oli koulussa hyvä ja lahjakas, olisi viikate varmasti käynyt jälleen kerran: ”No, vaikka se siellä X-Factorissa on niin tarviiko sen vielä itseään lisää kehua? Joku raja sentään!”
Karita Mattila kertoo uudessa kirjassaan, että hän joutui Suomessa useaan otteeseen vakuuttelemaan sitä, ettei kusi ole menestyksen myötä noussut hattuun. Häneltä oli jopa kysytty, näkyykö silmämunissa keltaista. Suomalaisesta kulttuurikontekstista käsin se, mikä muualla olisi normaalia kuulostaa siltä, että nyt kehutaan liikaa. Täytyyhän muistaa pitää kynttilä vakan alla. Ja: Se, joka kuuseen kurkottaa, se [kyllä VARMASTI] katajaan kapsahtaa.
Minkälaisen viestin tämän antaa lapsille ja nuorille, kenelle tahansa? Jos erotut joukosta, joudut tapetille useasti varsin negatiivissävytteisesti. Seurauksena kiusaaminen, ulkopuolelle sulkeminen ja häpäisy. Kirjaan keräämäni aineiston perusteella monet muutkin menestyneet laulajat ovat joutuneet koulukiusaamisen kohteeksi. En ihmettele, että Suomessa on niin voimakas häpeäkulttuuri. Koulukiusaamisen syitä on useita, mutta yksi niistä on erottuminen joukosta lahjakkuuden perusteella. Tiedän monta ihmistä, joiden kouluaika on ollut yhtä helvettiä lahjakkuuden ja sen näkymisen vuoksi. Koulutoverit eivät ole sietäneet ”hikua”,”nörttiä”, erilaista tai liian näkyvää.
Häpeäkulttuurissa ”huono” häpeää, mutta niin kyllä häpeää lahjakaskin. Liiallinen erottuminen joukosta aiheuttaa joukon ulkopuolelle sulkemisen. Torjunta taas aiheuttaa kenessä tahansa häpeää. Tälle ilmiölle on nimikin: Janten laki. Termi tulee kirjailija Axel Sandemosen kirjasta Pakolainen ylittää jälkensä (1933), jolla tarkoitetaan joukon tasapäistämistä. Kukaan ei saa nousta joukon yläpuolelle. (Ks. opinnäytetyöni täältä, sivut 11–12) Kirjassa kuvattiin sen ajan pienen kylän ilmapiiriä. Suomi näyttää olevan oma pikkukylänsä, jossa erilaisuutta ja lahjakkuutta ei aina sulateta helpolla. Eräs kirjani kyselyyn vastannut laulaja sanoi, että häpeä hänen kohdallaan loppui siihen kun hän muutti Suomesta ulkomaille. Oli tilaa hengittää ja olla se mitä on, itseään yhtään pienentämättä.
Häpeäkulttuuri on pahimmillaan todella tukahduttavaa eikä se hyödytä ketään. Viikatteen käymisen pelko aiheuttaa varovaisuutta kaikissa. ”Älä vaan luule itsestäsi liikoja” on porattu jokaisen suomalaisen selkärankaan. Häpäisyn pelon vuoksi aletaan alisuoriutua. Pahimmassa tapauksessa lahjakkaat piiloutuvat ja jättävät taitojensa kehittämisen kesken. Myös ”vähemmän lahjakas” ei uskalla lähteä kehittämään taitojaan, sillä oletuksena on myös, että jos ei ole ”valmiiksi lahjakas”, ei kannata edes yrittää. Taitaa siis olla parasta kaikkien painaa päänsä pensaaseen.
Saara Aallon matka Suomesta X-Factoriin kuvaa osuvasti suomalaista kulttuuria ja muistuttaa siitä, miten vaikeata tällaisessa ilmapiirissä on ylipäätään uskaltaa lähteä yrittämään yhtään mitään. Parhaassa tapauksessa voisimme ottaa oppia, jotta seuraaville maailmalle lähtijöille voisimme tarjota muutakin kuin naureskelua, häpäisemistä ja pessimististä ”kyllä se maitojunalla takaisin tulee”-asennetta.
Aallon kokemus on ollut, että mielipiteet ovat olleet kahtiajakoiset ja että myös kannustajia on ollut alusta asti. Valitettavasti äänekkäimmät mielipiteet ovat niitä negatiivisia mielipiteitä, joita myös media nostaa esille ja jopa herkuttelee niillä. Negatiivisuus myy hyvin – häpäiseminen jopa vielä paremmin.
Nostan hattua Karita Mattilan ja Saara Aallon kaltaisille, jotka eivät ole antaneet lahjakkuuttaan pienennettävän kateuden ja negatiivisen asennemaailman vuoksi. Menestymisen varjopuoliin kuuluu kateus. Kateudella kateellinen sahaa kuitenkin loppujen lopuksi omaa jalkaansa. Jos hän ei anna lupaa toisille menestyä, mitä hän suo itselleen? Saara Aalto sanoi osuvasti: ”Kateus on este, joka syö kateellista sisältä”. Itseään ja omaa tarkoitustaan toteuttavan ihmisen ei tarvitse arvostella sohvannurkasta muiden tekemistä ja yrittämistä, koska hän käyttää aikansa omien unelmiensa tavoittelemiseen.